Tämän moduulin aikana on tullut
puheeksi myös yhteisöllisyyden ja osallisuuden tunteiden vastakohtia.
Syrjäytyneisyys on ollut mukana monessa keskustelussa, keinot sen ehkäisyyn,
mutta paljon keskustelua on ollut myös yksinäisyydestä. Olen melkein samaa mieltä
Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa, jolla niskakarvat nousevat pystyyn kun
puhutaan syrjäytyneestä. Hänen mielestään tulisi puhua syrjäytetyistä.
Olen itsekin sitä mieltä, että tuskin kukaan sisimmässään toivoo olevansa
yhteiskunnan ulkopuolella tai yksin, mutta olosuhteiden pakosta on siihen
tilanteeseen joutunut. Jotkut tyytyvät kohtaloon helpommin ja ehkä kokevat
erkatoitumisen hyvänä vaihtoehtona sille, ettei ole hänelle sopivaa yhteisöä
olemassa, tai hän ei ole sellaista onnistunut löytämään. Kuitenkin näen
ongelmaa siinä, miten yhteiskuntamme on rakentunut. Kieltämättä se on
rakenteeltaan sellainen, joka helposti syrjäyttää, jos ei ole osa niin sanottua
valtavirtaa.
Hitaampi oppilas voi pudota nopeammin oppivien matkasta. Erilainen kulttuuri voi tehdä kuilua ympärillä oleviin yhteisöihin. Työttömyys tai köyhyys voivat työntää ulos yhteisöstä, johon ei enää sovi. Vika nähdään helposti yksilössä itsessään, hänen heikkouksissaan, vaikka ongelman ydin löytyy epätasa-arvoisista ja suvaitsemattomissa yhteiskuntarakenteissa. Kuilut erilaisten ihmisten välille syntyy kovin helposti, mutta kuinka työtön voisi silti kokea olevansa tärkeä yhteiskunnan jäsen? Tai kuinka hitaammin oppiva koululainen voisi kokea onnistumisia ja osallisuutta luokassaan?
Syrjäytyneisyydessä puhutaan
hyvin paljon myös stigmasta, eli häpeäleimasta. Asiakkaita kategorisoidaan,
milloin tilastointia varten ja milloin siksi, että hänet osataan ohjata oikean
asiantuntijan luokse. Muodostamme helposti stereotypioita siitä, millaisia ovat
vaikka pähde- ja mielenterveyskuntoutujat, vankilasta vapautuneet tai
kehitysvammaiset. Vieraat asiat aiheuttavat epäilyjä ja pelkoja, jotka ohjaavat
tiedostamattakin käyttäytymistämme ja asenteitamme.
Sitä suuremmalla syyllä
yhteiskunnassa pitäisi linkittää erilaisia ihmisiä yhteen. Joskus aiemmin
opintojen aikana ideoimme sitä, miten rikasta olisi yhdistää asumisyksiköitä
niin, ettei kaikki asiakasryhmät olisi erillään. Luin kerran mahtavan idean
lehdestä siitä, että nuoria houkuteltiin vanhusten kanssa yhteisölliseen
asumiseen edullisella vuokralla ja siten mahdollistettiin eri sukupolvien
kohtaaminen jokapäiväisessä arjessa. Se on yksi keino ennaltaehkäistä
syrjäytymistä.
