Identiteettityön on työkalu oman
historiansa läpikäymiseen ja elämänkokemusten käsittelyyn. Sen avulla voidaan
rakentaa omaa elämäntarinaa ja samalla opitaan myös hyväksymään sen eri
vaiheita. Kun mennyt on ehjä tai ainakin ehjempi kokonaisuus, on tulevaisuuden
rakentaminenkin helpompaa. Identiteettityö on jossain määrin läpi elämän
jatkuvaa ja se kehittää itsetuntemusta. Erilaisia identiteettityön muotoja ovat
esimerkiksi kirjoittaminen tai valokuvaus.
Tutustuin aiheen tiimoilta Vilma
Hännisen väitöskirjaan Sisäinen tarina, elämä ja muutos sekä Satu Pasion
opinnäytetyöhön Matkakertomus katseen kohtaamisesta. Hänninen käy läpi
sosiaalipsykologista ajattelua, jonka tarkoituksena on tarkastella sosiaaliseen
vuorovaikutukseen liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi yksilön sisäistä maailmaa.
Tarinallisuutta, eli narratiivisuutta, voidaan Hännisen mukaan käyttää
elämän jäsentämiseen ja auttaa siten ihmistä rakentamaan identiteettiään.
Yksilön osallistaminen omaan kuntoutukseensa merkitsee sitä, että toiminnan on
vahvistettava kuntoutujan kokemusta itsestään oman elämänsä ja kuntoutumisensa
päähenkilönä. Pasion työssä narratiivisuuden keinona oli valokuvaus
taideterapian muotona. Valokuvauksen keinoin Pasion oli helpompi katsoa itseään
ja realistisuus omaa itseään kohtaan vahvistui.
Identiteettityöskentelyyn
paneutuminen toi selvästi esille sen, kuinka narratiivisuus mahdollistaa oman
elämänsä tarkastelemisen ulkopuolisen silmin. Tämä mahdollistaa sen, että
tilanteessa on mahdollisuus nähdä paremmin uusia keinoja ongelmien ratkaisemiseen.
Tärkeää sosiaalialan työssä on auttaa asiakasta hyväksymään oma tarinansa
ennemmin kuin pyrkiä loogisen tarinan luomiseen. Olen joskus kokeillut
identiteettityötä siten, että elämää koostettiin kuuden vuoden jaksoissa ja
poimittiin tärkeitä tilanteita ja tapahtumia elämän varrelta. En silloin
mieltänyt sitä niinkään identiteettityöskentelyksi, ennemminkin menneen elämän
muisteluksi. Toisaalta tilannekaan ei ollut sellainen, jossa nimenomaan olisi
haettu jotain identiteettityön tapaista ja siksi suhtauduin siihen ehkä
rennommalla otteella.
Identiteettityön kohdalla huomaan
saman kuin luovissa menetelmissä yleensäkin. Tuntuu kuin olisin liian
ratkaisukeskeinen ja liian faktaan pohjaava, että en jostain syystä tunne näitä
menetelmiä niin omakseni. Toisaalta olen luova vapaa-ajalla, pidän käsillä
tekemisestä ja valokuvaus on yksi lähellä sydäntäni olevista asioista. Onko
kenties se, etten itse hyödynnä luovuutta itse esimerkiksi identiteetin
rakentamiseen vaan ennemminkin mukavana ajanvietteenä, syynä sille, etten näe
niitä keinoja niin helposti työmenetelmänä tulevassa ammatissa? Toisaalta koen,
että erilaisuutta tarvitaan myös työntekijöissä. Jollekin luovan menetelmän
ovat ehkä jopa se ainoa keino työskentelyyn ja joku toinen voi olla enemmän
hyödyksi vaikka keskustelun keinoin.
Lähteet:
Lähteet:
Hänninen, V. (2000). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Akateeminen
väitöskirja. Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Tampereen yliopisto.
Haettu 10.11.2019 osoitteesta https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/67873/951-44-5597-5.pdf?sequence=1
Posio, S. (2015). Matkakertomus katseen kohtaamisesta -
narratiivistaiteellisen valokuvaprosessin merkityksellisyys. Opinnäytetyö.
Ohjaustoiminnan koulutusohjelma. Hämeen ammattikorkeakoulu. Haettu 10.11.2019
osoitteesta https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/102691/Pasio_Satu.pdf?sequence=1&isAllowed=y
