Aluksi

Alkamassa on omien opintojeni viimeinen kokonainen moduuli. Pakista luin moduulista etukäteen, että tämän opintojakson jälkeen se toisi ymmärrystä sosiaalityön kokonaisuudesta ennalta ehkäisevän, yhteisöllisen ja rakenteellisen sosiaalityön mahdollisuuksista kansalaisten hyvinvoinnin tukemisessa. Moduulissa on mielestäni jatkumoa opintojen alkuun, jossa kävimme läpi sosiokulttuurista innostamista ja tutustuimme sen myötä Paulo Freire teksteihin. Jo silloin yhteisöllisyyden merkitys korostui ja uskon tämän moduulin myötä siihen tulevan enemmän vielä syvyyttä.

Moduuli on sikälikin mielenkiintoinen, koska parhaillaan työn alla on opinnäytetyö klubitalotoiminnasta mielenterveyskuntoutuksesta. Työmme alkaa olla pikkuhiljaa loppumetreillä ja tässä vaiheessa Klubitalon tuoma yhteisöllisyys ja osallisuuden kokemus on noussut hyvinkin merkittävänä osana haastateltujen Klubitalon jäsenten kokemuksia. Se, että on paikka minne kuuluu, paikka, jossa voi kokea olevansa jotain, on suuri asia itse kullekin. 

Pakista lukemani mukaan kuulostaa mielenkiintoiselta, miten saamme lisää työkaluja ennakoivan, osallisuutta vahvistavan ja yhteisöllisen toiminnan keinoihin kun asiakkaanamme on työttömät tai päihde- ja mielenterveyskuntoutujat. Erityisesti odotan osiota, joka käsittelee vanhus- ja vammaistyötä sosiaalityön osana, koska näitä asiakasryhmiä ei ole vielä aiemmissa moduuleissa käsitelty. Molemmat asiakasryhmät ovat kuitenkin suuret ja niiden parissa on varsinkin Pirkanmaalla töitä tarjolla. Tietoa ei vain vielä ole itselleni näistä asiakasryhmistä karttunut.

Lähden siis mieli avoimena ja innokkaana kohti uusia oppeja! Jaan oppimispäiväkirjani aiheiden mukaan sen sijaan, että kertoisin oppimastani päivä kerrallaan. Kokoan ajatuksiani moduulin esiin tuomiin aihepiireihin, joten blogiteksteistä tulee omia pieniä kokonaisuuksiaan oppimispäiväkirjaani. 

Lukuiloa! 

Lakeja ja teoriaa

Jotta pystyy toteuttamaan laadukasta sosiaalityötä, on huomioitava myös siihen liittyvät ohjeistukset ja lainsäädäntö. Lähitunnillakin läpikäydyn Answer Gardenin vastausten mukaan sosiaalialan työtehtävissä käsittelemämme asiat ovat hyvin usein salassapidettäviä ja niiden kirjaaminen on oltava asianmukaista, huolella laadittuja. Erityisesti kirjaamisessa on huomioitava se, mitä lainsäädäntö asiasta sanoo. Sen lisäksi, että käsittelemme salassapidettäviä asioita, meidän huomioitava pysyminen faktatiedossa. Joskus teemme omia päätelmiä asiakkaan tilanteessa, mutta dokumentoitavat asiat on oltava muuta kuin meidän omaan tuntemukseen pohjaavia. 

Omassa työssä asumisen asiakasohjauksessa on tutuksi tullut myös tietosuoja-asiat. Välitämme asiakkaan tietoja viranomaistahoilta palveluntuottajille ja siinä on otettava huomioon se, ettei tiedot koskaan päädy tahoille, joille ne ei kuulu. Tästä syystä lähetämme asiakastiedot salatulla sähköpostilla ja vain sille henkilölle, joka on asiakkaan kanssa tekemisissä. Tietosuoja-asiat liittyvät myös siihen, kuinka säilytämme asiakastietoja sisältäviä papereita. On tärkeää huomioida se, ettei kukaan työpaikalla vieraileva näe asiakkaan tietoja sisältäviä tiedostoja. Lukittavat kaapit ovat tähän ratkaisu. 

Kirjaamisen ohjeita ei mielestäni voi koskaan korostaa liikaa. Paljon olen törmännyt hyvin suppeisiin kirjauksiin, joissa ei ole juurikaan informaatiota asiakkaan tilanteesta. Liian paljon olen nähnyt myös sitä, että asiakastietojärjestelmään on kopioitu joltain verkostolta saapunut sähköposti asiakkaasta. Hyvä kirjaaminen helpottaa kenen tahansa asiakkaan kanssa työskentelevän henkilön työskentelyä ja edistää asiakkaan asiaa. Hyvä kirjaus on tiivistetty, mutta tarpeeksi informatiivinen. Se on selkeä ja helposti ymmärrettävä. Näihin hyvää materiaalia löytyy THL:n sivuilta, jotka olivat myös opiskeluaineistossa mainittuna. Hyvä on muistaa, että kaikki kirjaukset on pystyttävä näyttämään myös asiakkaalle itselleen. Tämä minulle ainakin korostaa sitä, että kirjausten on oltava edellä mainitun kaltainen. 

Laki, johon hyvä kirjaamiskäytäntö pohaa, on Laki sosiaalihuollon asiakasasiakirjoista. Tähän lakiin, sekä mm. EU:n yleiseen tietosuoja-asetukseen (GDPR)  itsekin perehdyin opintojen aikana. Toisaalta välillä on haastetta muistaa ulkoa, mitä laki tai asetus määrää mistäkin asiasta, mutta mielestäni tärkeintä on muistaa ja ymmärtää, mistä tieto löytyy ja mikä on sen pääsisältö. Tärkeitä lakeja tulevan sosionomin työssä on myös

Lähde:

Koskinen, R. (2019). Yhteisöllinen sosiaalityö. Luentomateriaali. Hämeenlinna: HAMK. 

Rikollisuus

Moduulin ryhmätyöskentelyn aiheeksi valikoitui helposti ja hyvin yksimielisesti rikollisuus, tarkemmin rikollisen asema yhteiskunnassa. Meistä kenelläkään ei ollut suuremmin tietoa rikollisista ja vangeista asiakkaana, tai rikosseuraamusalasta yleensäkään, mutta jokaisella oli kiinnostus oppia siitä. Ryhmätehtävien myötä asiakasryhmä tuli paljon tutummaksi kuin mitä se aiemmin oli ollut. Oli mielenkiintoista tutkia asiaa eri näkökulmista ja saada myös hyvin käytännön läheistä tietoa vierailujen myötä. 

Padlet

Padlet oli ryhmätyössämme suuressa roolissa. Kokosimme sinne niin yhteistä kuin itse kerättyä materiaalia. Vaikka osittain työskentelimme myös itsenäisesti, kävimme yhdessä läpi materiaalia. Tosin itse Padlet oli ryhmällemme vielä aika vieras työkalu, joten siihen saimme perehtyä moduulin aikana. Vasta lopussa huomasimme, että osa Word-dokumenteista, joita Padlet-seinälle olimme vieneet, olisi voinut olla vaikka PowerPoint-esityksenä. Halusimme tarkastella asiakasryhmää mahdollisimman monipuolisesti. Siksi yleisen teoriatiedon lisäksi otimme mukaan luovien mentelmien hyödyntämisen vankilatyössä, vankien omia kokemuksia ja ajankohtaisia uutisia tai sosiaalisen median päivityksiä rikollisiin liittyen. Esimerkiksi Arman Alizad on käsitellyt vankien elämää jo kahdessa jaksossa ja ne halusimme lisätä koostamaamme materiaaliin. Lisäksi halusimme tehdä vierailuja ja tarkastella aihetta myös kaunokirjallisuuden ja elokuvan myötä. Itse katsoin elokuvan Avain pakoon. Olin sen nähnyt vuosia aiemmin, mutta nyt päätin ottaa sen tallenusboksilta uudelleen katsottavaksi. Vaikka tarina on kuvitteellinen, on se puhutteleva sen eri näkökulmista siihen, kuinka vanki voi kokea pitkän tuomionsa. 

Ryhmän Padlet-sivu löytyy täältä.

Asunnottomuus

Minua henkilökohtaisesti kiinnosti tarkastella vankilasta vapautuneiden asunnottomuutta, joka on oman työni kautta ollut ajankohtainen aihe. Sain mahdollisuuden osallistua VAT-verkostoon (Vapautuvien asunnottomien tuki), joka työskentelee vähentääkseen vapautuneiden asunnottomuutta, joka muihin ryhmiin verrattuna on huolestuttavan suurta. Yksi suuri tekijä on stigma, joka seuraa vankia pahimmillaan lopun ikää. Vaikka vankila tukisikin yhteiskuntaan palaamista tuomion suorittamisen jälkeen, ei yhteiskunta usein otakaan vapautuvaa avosylin vastaan. Vapautuneen on vaikea saada asuntoa ja siten heidän on haasteellista myös työllistyä. Tilanne voi ajaa vapautuneen takaisin rikosten tielle. VAT-verkosto kokoaa yhteen eri toimijoita, jotta vapautuneet saisivat mahdollisimman kattavan tuen uuden elämän aloittamiseen. Se, että vankilasta vapautunut saa katon päänsä päälle ei kuitenkaan riitä, sillä monelle on tarpeen myös psykoedukatiivinen tuki itsenäisen, rikoksista ja päihteistä vapaan elämän toteuttamiseen. 

Pidän todella tärkeänä, että asunnottomuus, myös rikollisten, on nostettu enemmän ja enemmän julkiseksi puheenaiheeksi. Se, että kootaan eri toimijoita aina kunnallisista tahoista kolmannen sektorin toimijoihin auttaa ongelman ratkaisemisessa. Vaikka VAT_verkostokaan ei juuri konkreettista voinut sillä hetkellä toteuttaa ongelman poistamiseksi, käytiin siellä tärkeää keskustelua, jossa tietoa jaettiin eri tahojen välillä. Tulevaisuuden visio oli kaikilla toimijoilla sama ja tieto siitä, kuinka kukin toimija voi tuoda omia keinojaan yhteisen asian läpiviemiseen on askel ongelman purkamiseen. Parhaiten mieleeni tuosta verkostotapaamisesta jäi kokemusasiantuntijan puheenvuoro. Vuosikausia päihderiippuvaisena ja rikollisena elämäänsä viettänyt nainen kertoi, millaista vapautuminen on yhteiskuntaan, johon motivaatio kiinnittyä on suuri, mutta minkä toteuttamiseen omat keinot ovat hyvin vähäiset. Kuinka tärkeää onkaan tuoda asiakkaan itsensä ääni kuuluviin, jotta tiedetään, mitkä keinot ovat oikeasti vaikuttavia ja millä saatetaan jopa mutkistaa kuntoutumisprosessia.

Päihteet

Rikollisten elämään kuuluu hyvin kiinteästi myös erilaiset päihteet. Päihteet voivat ajaa rikolliseen elämään tai ne voivat toimina keinona selviytyä rikollisesta elämästä. Vankila on silloin myös paikka, jossa on mahdollista vierottautua päihteistä kokonaan irti, mutta kaikki lähtee ihmisen omasta motivaatiosta muuttaa elämänsä suuntaa siltä osin. Yksi katko, jonka vankilarangaistuskin voi olla, ei vielä ole rarkaisu, koska paluu entiseen voi olla houkutteleva vaihtoehto kun vanki vapautuu ja edessä on muuten vieras ja häneen epäillen suhtautuva yhteiskunta. Vankila on siis oiva paikka ja mahdollisuus synnyttää sisäinen tahto päästä irti entisestä elämäntyylistä. Sen muutoksen takana on oltava motiivi suunnan muutokseen ja hyvät syyt muutoksen toteuttamiseen. 

Itse näen monessa asiassa tärkeimpänä toivon. Kun ihmisellä on mahdollisuus nähdä itsensä toisessa elämäntilanteessa ja ymmärtää muutoksen olevan mahdollinen, myös halu sitä kohti työskentelyyn herää helpommin. Olipa kyseessä rikollinen, päihderiippuvainen tai vaikka mielenterveyskuntoutuja, on toivo se eteenpäin työntävä voima suunnatessa kohti parempaa. Tätä toivoa voi myös herätellä vankilan seinien sisäpuolella. Siellä on mahdollisuus pysähtyä miettimään, mitä asioita elämällä on vielä tarjottavana ja mitä vaihtoehtoja ihmisellä on. Yhteiskunnan asenteet ja rikollisiin liittyvää stigmaa tulisi kuitenkin vähentää, jotta myös sitä kautta vanki saisi tukea suunnitelmien ja toiveiden toteutumiseen. Mutta mitä suurempi oma motivaatio on, sitä pienemmältä yhteiskunnasta nousevat haasteet ovat. Hyvänä esimerkkinä on ViaDian toimintaa johtava Pekka Matilainen, joka Tampereen suunnalla on ollut paljon esillä. Hänen historiastaan löytyy niin päihde- kuin rikostaustaa, mutta kaiken kokemansa jälkeen hän on päässyt entisestä elämästään irti ja tekee hyvää muiden itsensä kaltaisten parissa.

Ehkäisevän päihdetyön kokonaisuus oli mielestäni mielenkiintoista luettavaa. Vaikka paljon löytyy nuoriin liittyvää materiaalia, oli hyvin koottu paketti aiheesta Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkon sivuilla. Erityisesti minua puhutteli Mia-Marisa Rannan teksti huumeiden käyttäjien stigmasta. Se sopii hyvinkin niihin pohdintoihin, joita moduulin aikana stigmaan on liittynyt. Koen sen vielä voimakkaampana rikollisten osalla kuin vaikka alkoholistin kohdalla. Jälkimmäinen voi olla että saa enemmän empatiaa osakseen ja rikollinen on helposti pahantekijä, jolle armo ei välttämättä kuulu. Ranta korostaakin sanojen merkitystä, sillä ne vaikuttavat ajatuksiimme niin itsestämme kuin muista ihmisistä. Siksi silläkin on väliä, millä termeillä er ihmisryhmistä puhumme. Ja tässä on taas silta kunnioittavaan kohtaamiseen, joka myös on moduulin aikana noussut esiin monessakin kohtaa.

Lähteet:

EPT-verkosto (n.d.). EPT-verkosto. Ehkäisevän päihdetyön järjestöverkon sivusto. Haettu 10.11.2019 osoitteesta https://www.ept-verkosto.fi/

Ranta, M-M. (n.d.). Narkomaani-sana on leimaava ja joutaa romukoppaan. Blogiteksti EPT-verkoston sivuilla. Haettu 10.11.2019 osoitteesta https://www.ept-verkosto.fi/blog-post/blogi-narkomaani-sana-on-leimaava-ja-joutaa-romukoppaan/

Vierailu KRIS:llä

Yksi tämän moduulin antoisimmista hetkistä oli vierailu KRIS:n toimipisteelle Tampereella. Saimme kuulla siellä KRIS:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten omia kokemuksia saamastaan tuesta vankilasta vapautumisen jäljeen tai päihderiippuvuudesta kuntoutuessaan. Uudet toimitilat olivat selvästi KRIS:n kävijöille mieluisat ja toiminnalla oli suuri merkitys uudenlaisen elämän opettelussa. Vierailulla tuli esille stigman vaikutus, sillä entiset päihteiden käyttäjät tai rikolliset kokivat kuuluvansa johonkin. Ennemminkin me "tavikset" olimme niitä erilaisia. Samalla kun valtava yhteisöllisyys huokui vierailulla, alkoi itseäni mietityttämään myös toiminnan varjopuoli, nimittäin se, kuinka paljon heidän oma paikkansa kuitenkin erottaa heitä muusta yhteiskunnasta ja korostaa heidän erilaisuuttaan muihin nähden. 

KRIS:n kaltaiselle toiminnalle on selvästi olemassa suuri tarve ja sen merkitys on varmasti monelle korvaamaton. Lyhyen vierailun aikana ei kuitenkaan tullut selville, kuinka paljon toiminta vie kävijöitä myös muualle yhteiskuntaan. KRIS tekee vierailuja esimerkiksi kouluissa ja nuorisotiloilla ennaltaehkäisevän työn puolesta, mutta yhtä tärkeää olisi juurruttaa KRIS:n kävijöitä niin sanottuun tavalliseen yhteiskuntaan. Yhteinen toiminta muiden ryhmien kanssa voisi hälventää stigmaa entisten vankien ja päihdekuntoutujien kohdalla ja siten auttaa heitä integroitumaan. Tämän kaltaisen asennemuutoksen myötä vankien asunnon saaminen ehkä helpottuisi, samoin työllistyminen. 

Paras malli

Lopuksi teimme ehdotelmamme siihen, mikä olisi sosiaalityössä rikollisten osalta paras toimintamalli. Mielestämme sosiaalityön keinona vapautuvan vangin sopeutuminen yhteiskuntaan ja siten uusintarikollisuuden välttämiseen olisi hyvät valmistelut jo vankeusaikana tulevaan elämään. Jo vankeusaikana tehtävä suunnitelma pitäisi sisältää vapautumisen askel kerrallaan niin, ettei liian nopeita ja vapautuvan omille voimavaroille ylivoimaisia tilanteita tulisi. Arkipäivän struktuuri ja konkreettiset asiat, kuten asunto ja toimeentulo, ovat tärkeä osa vapautumisen jälkeistä aikaa, mutta hyvin usein vanki tarvitsee myös tavallisen arjen opettelua.Vanhoista sosiaalisista piireistä erkaantuminen voi tuoda mukanaan yksinäisyyttä, joten tuen tarve myös uuden verkoston luomiseen on tarpeen. Ennen kaikkea tärkeää on vierelläkulkija, joka opastaa uusissa tilanteissa. Tämä tuki voi olla kokemusasiantuntijan antamaa. 

Omassa parhaassa mallissamme nostimme ihmisen itsensä oman elämän asiantuntijarooliin. Rikollinen itse tuntee tilanteensa parhaiten ja osaa kertoa, mikä tuntuu hänelle toimivalta keinolta omassa tilanteessaan. Tämän toteuttamiseen tarvitaan kunnioittavaa ja avointa kohtaamista työntekijän puolelta. Tällöin myös ihmistä itseään vastuutetaan ja hänestä tulee aktiivinen toimija omassa elämässään. Hän ei ainoastaan nouodata ylhäältä saamiaan ohjeita, vaan on itse rakentamassa tulevaisuutta koskevia suunnitelmia ja toteuttamassa niitä. Raha ratkaisee monessa asiassa ja siksi otimme mukaan myös rajattoman rahoituksen meidän parhaaseen malliin. Vaikka todellisuudessa rahoitus on hyvinkin rajallista, olisi hyvä jos päättäjät näkisivät erityisryhmiin satsaamisen tuomat hyödyt. 

Ohjaus

Tämä osio jäi minulta oman ryhmäni kanssa toteuttamatta. En aikataulusyistä päässyt osallistumaan ohjaussuunnitelman laadintaan, joten tein sen itsenäisesti. Ohjaussuunnitelman teko oli mielestäni mielenkiintoista, vaikka kovin paljoa en koe luovia menetelmiä omakseni. Suunnitelman myötä oli kuitenkin mahdollista paneutua ohjaustilanteeseen tarkemmin teoriapohjalta ja tarkemmin miettien, mitä ohjauksella haluaisi tavoitella. 

Olen työskennellyt aiemmin tuetun asumisen ohjaajana, joten sijoitin ohjaukseni aiempaan työpaikkaani. Kohderyhmänä on erilaista tukea itsenäiseen asumiseen ja arjen pyöritykseen tarvitsevat nuoret, joiden iät vaihtelivat 18-24 vuoden välillä. Nuorten kanssa työskentely on minulle ollut antoisaa, koska nuoren elämässä muutokset ovat nopeita ja siten myös ohjauksen tuoma tulos voi näkyä nuoren elämässä toisinaan nopeasti. On myös tilanteita, joissa itse ei välttämättä ehdi nähdä työnsä tulosta nuoren elämässä, mutta usein se, että ongelmat ovat vasta alkaneet, tekee pääsyn niistä pois nopeammaksi. Silloin kun ongelmat ovat jatkuneet vuosikymmeniä, on suunnan muuttaminenkin hidasta. 

Malli toteutettavasta seinämaalauksesta.

Olen aiemmissa moduuleissa keskittynyt itseäni kiinnostavaan aiheeseen, eli valokuvaamiseen. Tällä kerralla halusin kokeilla muuta, joten valitsin seinämaalauksen toteuttamisen yhdessä tuetun asumisen nuorten kanssa. Tämän valitsin siksi, että ajattelin yhdessä isomman projektin toteuttamisen tuovan nuoria yhteen eri tavalla kuin aiemmin ja tavoitteenani oli saada aikaan ryhmäytymistä sen keinoin. Yhdessä tekeminen ja yhteisen projektin läpivieminen voi parhaimmillaan vahvistaa osallistujien osallisuuden kokemusta ja siten lisätä yhteisöllisyyttä. Tämä on tärkeää siksi, että nuoret löytäisivät toisistaan myös vertaisiaan, ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Näin heillä voisi olla mahdollisuus toimia myös toistensa tukena tämän hetkisessä elämänvaiheessa. 

Ohjaussuunnitelma on tärkeä osa ohjausta. Sen avulla käydään ennakkoon läpi se, mihin ajatukset kyseisestä ohjauksesta perustuvat ja kuinka tilanne olisi tarkoitus toteuttaa vaihe vaiheelta. Suunnitelma auttaa ennakoimaan aikataulullisesti ohjaustilannetta ja varautumaan erilaisiin eteen tuleviin tilanteisiin. Vaikka kaikkeen ei voikaan etukäteen varautua, on siksi ohjaustilanteeseen varattava aina ylimääräistä aikaa. Myös vaihtoehtoinen tekeminen ja erilaiset oheistehtävät ovat varautumista siihen, ettei tilanne etenekään aivan suunnitelman mukaan. 

Syrjäytyneisyys

Tämän moduulin aikana on tullut puheeksi myös yhteisöllisyyden ja osallisuuden tunteiden vastakohtia. Syrjäytyneisyys on ollut mukana monessa keskustelussa, keinot sen ehkäisyyn, mutta paljon keskustelua on ollut myös yksinäisyydestä. Olen melkein samaa mieltä Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa, jolla niskakarvat nousevat pystyyn kun puhutaan syrjäytyneestä. Hänen mielestään tulisi puhua syrjäytetyistä. Olen itsekin sitä mieltä, että tuskin kukaan sisimmässään toivoo olevansa yhteiskunnan ulkopuolella tai yksin, mutta olosuhteiden pakosta on siihen tilanteeseen joutunut. Jotkut tyytyvät kohtaloon helpommin ja ehkä kokevat erkatoitumisen hyvänä vaihtoehtona sille, ettei ole hänelle sopivaa yhteisöä olemassa, tai hän ei ole sellaista onnistunut löytämään. Kuitenkin näen ongelmaa siinä, miten yhteiskuntamme on rakentunut. Kieltämättä se on rakenteeltaan sellainen, joka helposti syrjäyttää, jos ei ole osa niin sanottua valtavirtaa. 

Hitaampi oppilas voi pudota nopeammin oppivien matkasta. Erilainen kulttuuri voi tehdä kuilua ympärillä oleviin yhteisöihin. Työttömyys tai köyhyys voivat työntää ulos yhteisöstä, johon ei enää sovi. Vika nähdään helposti yksilössä itsessään, hänen heikkouksissaan, vaikka ongelman ydin löytyy epätasa-arvoisista ja suvaitsemattomissa yhteiskuntarakenteissa. Kuilut erilaisten ihmisten välille syntyy kovin helposti, mutta kuinka työtön voisi silti kokea olevansa tärkeä yhteiskunnan jäsen? Tai kuinka hitaammin oppiva koululainen voisi kokea onnistumisia ja osallisuutta luokassaan?

Syrjäytyneisyydessä puhutaan hyvin paljon myös stigmasta, eli häpeäleimasta. Asiakkaita kategorisoidaan, milloin tilastointia varten ja milloin siksi, että hänet osataan ohjata oikean asiantuntijan luokse. Muodostamme helposti stereotypioita siitä, millaisia ovat vaikka pähde- ja mielenterveyskuntoutujat, vankilasta vapautuneet tai kehitysvammaiset. Vieraat asiat aiheuttavat epäilyjä ja pelkoja, jotka ohjaavat tiedostamattakin käyttäytymistämme ja asenteitamme. 

Sitä suuremmalla syyllä yhteiskunnassa pitäisi linkittää erilaisia ihmisiä yhteen. Joskus aiemmin opintojen aikana ideoimme sitä, miten rikasta olisi yhdistää asumisyksiköitä niin, ettei kaikki asiakasryhmät olisi erillään. Luin kerran mahtavan idean lehdestä siitä, että nuoria houkuteltiin vanhusten kanssa yhteisölliseen asumiseen edullisella vuokralla ja siten mahdollistettiin eri sukupolvien kohtaaminen jokapäiväisessä arjessa. Se on yksi keino ennaltaehkäistä syrjäytymistä. 

Yhteisöllisyys

Läpi koko moduulin on kulkenut yhteisöllisyyden merkitys yksilön elämässä ja ennaltaehkäisevänä keinona erilaisia ihmiselämän ongelmakohtia vastaan. Ei tule usein edes ajateltua, miten moneen eri yhteisöön itsekin kuuluu tai mikä merkitys noilla yhteisöllä juuri minulle on. Oma asemani ja roolini esimerkiksi töissä ja kotona ovat osittain hyvin erilaisia. Ne molemmat tuovat elämääni tärkeää ja  erilaista sisältöä ja omanlaistaan osallisuuden kokemusta. 

Outin diasarjat setlementtityöstä toimi hyvänä siltana taas oman opinnäytetyön pariin. Aivan samoin kuin suomalainen klubitalotoiminta, joka on jatkumoa setlementin toimintaan maailmalla ja jota omassa opinnäytetyössä tutkimme, myös setlementti kokoaa yhteen eri yhteiskuntaluokista ihmisiä. Heitä yhdistää jokin, esimerkiksi mielenterveyden ongelmat tai vain sama naapurusto. Tiiviissä yhteisössä yhteistä hyvinvointia rakennetaan ihan eri tavalla kuin nykyisessä, yksilöön keskittyvässä kulttuurissa. Setlementin toiminta perustuu vertaistuen voimaan ja  perusajatuksena onkin, että "ainoastaan elettyä voi ymmärtää ja tulkita toisille". Omassa tutkimuksessamme yhteisöllisyys toi suurta merkitystä Klubitalon jäsenten arkeen ja oli jopa syy nousta aamulla sängystä. Yksi tutkimukseemme vastanneista kertoi oman mielenterveyskuntoutumisensa alkaneen juuri klubitalotoimintaan osallistumisen myötä.

Lukumateriaalina oli kiinnostava teksti Jane Addamsista, joka teki uraauurtavaa työtä setlementtiliikkeen eteen ja sai aikaiseksi Yhdysvaltojen ensimmäisiä sosiaalikeskuksia. Hän oli todella sisäistänyt yhteisöllisyyden voiman köyhien ihmisten elämässä ja teki suurenmoista työtä osallistaakseen heikompiosaisia omassa elämässään. Addams näki sosiaaliset ongelmat yhteiskunnan rakanteisiin liittyvinä ja halusi siksi saada aikaan muutosta sen ajan politiikkaan ja kulttuuriin. Addamsin ajamaa yhteisöllistä sosiaalityötä kuvaa sen käytännöllisyys. Addams ei keskittynyt teorian hiomiseen vaan panosti konkreettiseen toiminnan toteuttamiseen.

Paulo Freire on Jane Addamsin lisäksi hyvin innostava persoona ja teki hänkin työtä osallistamisen ja sosiokulttuurisen innostamisen puolesta pitkään. Ja niin kuin hänen haastattelussakin ilmeni, uteliaisuus on avain moneen asiaan, myös sosiaalityössä. Kun emme tiedä tai ymmärrä, uteliaalla asenteella voimme luoda ymmärrystä ja lisätä tietoa. Kangistumme helposti totuttuihin kaavoihin, mutta kuinka tärkeää onkaan pitää mieli avoimena uusiin keinoihin toteuttaa hyvää ja laadukasta sosiaalityötä. Oman tämän alan työkokemukseni kautta olen nähnyt niin innostuvaa, ns. laatikon ulkopuolelta katsottavaa työotetta kuin lannistavaa, muutosvastaista asennetta. Jälkimmäinen on työntekijälle työläs, koska uskallus pitää kiinni uusista ideoista, ehdottaa niitä ja pitää yllä myönteistä ilmapiiriä, on haastavaa. Kun muut, tai vaikka vain yksi, haraa vastaan, lannistaa se helposti itseäkin. Toivon kuitenkin, etten itse tyytyisi nykyiseen, vaan säilyttäisin halun oppia uutta.

Lähteet: 

Roivanen, I. & Puurunen, P. (n.d.). Jane Addams, setlementtityön ja kansalaiskeskeisen sosiaalityön uranuurtaja Teoksessa Ruuskanen, P. T., Savolainen, K. & Suonio, M. (2011) Toivo sosiaalisessa - Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. Kuopio: UNIpress.

Välimaa, O. (2019). Yhteisö, tuki - kontrolli, toiseus: uranuurtajina Paulo Freire, Jane Addams. Luentomateriaali. Hämeenlinna: HAMK.

Luovuutta

Täytyy myöntää, että tämä osa moduulista on minulle ristiriitaisin. Ymmärrän luovien menetelmien hyödyn vaikkapa maahanmuuttajatyössä, nuorisotyössä tai varhaiskasvatuksessa, mutta minulle itselleni luovat menetelmät eivät ole ominta osa-aluetta. Luovista menetelmistä olen oppinut, että niiden avulla voidaan lisätä tai ylläpitää hyvinvointia edullisesti ja tehokkaasti. Niiden myötä voidaan lisätä yksilön osallisuutta yhteisössä ja niiden keinoin voi saada uudenlaista näkökulmaa elämäänsä sekä onnistumisen kokemusta. Luovuus työmenetelmänä voi auttaa keskustelun avaamisessa tai luottamuksen rakentamisessa asiakkaan ja työntekijän välillä.

Oman ryhmän ohjaus tehtiin hyödyntämällä Kiroileva Siili -tunnekortteja ja värillistä kiveä. Tunnekorttien avulla vapautuva vanki pystyi analysoimaan sen hetkisiä tunteitaan ja halutessaan hän sai kertoa kortin herättämistä ajatuksista muillekin. Itse ohjaukseen en itse kiireiltäni ehtinyt, mutta olin mukana ideoimassa ohjausmenetelmiä. Korttien avulla kävimme keskustelua myös koulussa lähitunnilla. Aiheina oli mm. yhteisöllisyys ja yksinäisyys, jotka ovat tärkeitä aiheita nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllisyyttä tulisi saada lisättyä ja siten yksinäisyyttä vähennettyä. Ryhmämme ohjaustehtävässä kivi toimi välineenä, joka antoi puheenvuoron omien tunteiden sanoittamiseen vuorotellen ohjaukseen osallistuville.

Ristiriitaisia tunteita tämä osa moduulista aiheutti siksi, että kyseessä oli jo kolmas luovia menetelmiä sisältävistä moduuleista. Aiemmin erilaisia luovia työmenetelmiä opiskeltiin Nuori kansalaisena -moduulissa ja toisen kerran Monikulttuurisuutta opiskellessa. Vaikka hyvä on ajatella niin sanotusti sen laatikon ulkopuolelta ja käydä oman mukavuusalueen ulkopuolella, en koe hakeutuvani työtehtäviin, joissa tulisin luovia menetelmiä käyttämään. Ensimmäisellä kerralla suhtauduin mielenkiinnolla itselle uuteen aiheeseen, mutta harmi kyllä tämä kolmas kerta teki päinvastoin. Työskentelen itse asumispalveluita hakevien mielenterveyskuntoutujien kanssa, ja siinä vaiheessa heidän kuntotutumistaan, jossa luovat menetelmät saattaisivat aiheuttaa turhautumista.

Kaikista eniten pidin yhden ryhmän ohjauksesta, jossa luovia menetelmiä oli käytetty nuorisotilalla tekemällä yhdessä nuorten kanssa seinämaalaus. Sen toteuttaminen suunnitelmasta viimeistelyyn tuntui toimivan hyvin kun asiakkaana on nuoria ja uskoisin sen lisänneen osallistujien kokemusta yhteenkuuluvuudesta.

Moduulin lopussa voin  kuitenkin todeta, että luoville menetelmille on aikansa ja paikkansa. Ennen kaikkea näen ne ennaltaehkäisevänä toimena niitä voisi käyttää enemmänkin. Olen aika vähän ollut työelämässä sellaisessa tilanteissa, jossa jotain luovaa menetelmää on hyödynnetty. Jo pelkästään työyhteisön yhteishengen nostattamiseen luovuus voisi hyvinkin olla paikallaan. 

Identiteettityö

Identiteettityön on työkalu oman historiansa läpikäymiseen ja elämänkokemusten käsittelyyn. Sen avulla voidaan rakentaa omaa elämäntarinaa ja samalla opitaan myös hyväksymään sen eri vaiheita. Kun mennyt on ehjä tai ainakin ehjempi kokonaisuus, on tulevaisuuden rakentaminenkin helpompaa. Identiteettityö on jossain määrin läpi elämän jatkuvaa ja se kehittää itsetuntemusta. Erilaisia identiteettityön muotoja ovat esimerkiksi kirjoittaminen tai valokuvaus. 

Tutustuin aiheen tiimoilta Vilma Hännisen väitöskirjaan Sisäinen tarina, elämä ja muutos sekä Satu Pasion opinnäytetyöhön Matkakertomus katseen kohtaamisesta. Hänninen käy läpi sosiaalipsykologista ajattelua, jonka tarkoituksena on tarkastella sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviä ilmiöitä, esimerkiksi yksilön sisäistä maailmaa. Tarinallisuutta, eli narratiivisuutta, voidaan  Hännisen mukaan käyttää elämän jäsentämiseen ja auttaa siten ihmistä rakentamaan identiteettiään. Yksilön osallistaminen omaan kuntoutukseensa merkitsee sitä, että toiminnan on vahvistettava kuntoutujan kokemusta itsestään oman elämänsä ja kuntoutumisensa päähenkilönä. Pasion työssä narratiivisuuden keinona oli valokuvaus taideterapian muotona. Valokuvauksen keinoin Pasion oli helpompi katsoa itseään ja realistisuus omaa itseään kohtaan vahvistui.

Identiteettityöskentelyyn paneutuminen toi selvästi esille sen, kuinka narratiivisuus mahdollistaa oman elämänsä tarkastelemisen ulkopuolisen silmin. Tämä mahdollistaa sen, että tilanteessa on mahdollisuus nähdä paremmin uusia keinoja ongelmien ratkaisemiseen. Tärkeää sosiaalialan työssä on auttaa asiakasta hyväksymään oma tarinansa ennemmin kuin pyrkiä loogisen tarinan luomiseen. Olen joskus kokeillut identiteettityötä siten, että elämää koostettiin kuuden vuoden jaksoissa ja poimittiin tärkeitä tilanteita ja tapahtumia elämän varrelta. En silloin mieltänyt sitä niinkään identiteettityöskentelyksi, ennemminkin menneen elämän muisteluksi. Toisaalta tilannekaan ei ollut sellainen, jossa nimenomaan olisi haettu jotain identiteettityön tapaista ja siksi suhtauduin siihen ehkä rennommalla otteella. 

Identiteettityön kohdalla huomaan saman kuin luovissa menetelmissä yleensäkin. Tuntuu kuin olisin liian ratkaisukeskeinen ja liian faktaan pohjaava, että en jostain syystä tunne näitä menetelmiä niin omakseni. Toisaalta olen luova vapaa-ajalla, pidän käsillä tekemisestä ja valokuvaus on yksi lähellä sydäntäni olevista asioista. Onko kenties se, etten itse hyödynnä luovuutta itse esimerkiksi identiteetin rakentamiseen vaan ennemminkin mukavana ajanvietteenä, syynä sille, etten näe niitä keinoja niin helposti työmenetelmänä tulevassa ammatissa? Toisaalta koen, että erilaisuutta tarvitaan myös työntekijöissä. Jollekin luovan menetelmän ovat ehkä jopa se ainoa keino työskentelyyn ja joku toinen voi olla enemmän hyödyksi vaikka keskustelun keinoin.

Lähteet:

Hänninen, V. (2000). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Akateeminen väitöskirja. Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos. Tampereen yliopisto. Haettu 10.11.2019 osoitteesta https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/67873/951-44-5597-5.pdf?sequence=1

Posio, S. (2015). Matkakertomus katseen kohtaamisesta - narratiivistaiteellisen valokuvaprosessin merkityksellisyys. Opinnäytetyö. Ohjaustoiminnan koulutusohjelma. Hämeen ammattikorkeakoulu. Haettu 10.11.2019 osoitteesta https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/102691/Pasio_Satu.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Lopuksi

Omalta kohdalta moduuli ei mennyt niin kuin suunnittelin. Kiristynyt aikataulu opinnäytetyön osalta ja uusi työpaikka, jossa heti tuli eteen muutoksia, joita ei aiemmin ollut tiedossa, söivät aikataulua niin, että moduulille käytetty aika ei aivan riittänytkään. Oli kuitenkin mahtavaa, miten sain joustoa tämänkin oppimispäiväkirjan palauttamiseen! Tavoitteena on kuitenkin saada eväitä uuteen ammattiin ja kasvaa ammatillisesti, siksi jokaiseen opintokokonaisuuteen haluan myös paneutua. Nyt aikaa on ollut eri tavalla ja tämänkin oppimispäiväkirjan myötä olen saanut työstettyä moduulin aihetta rauhassa. 

Yhteisöllisyyden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Siitä puhutaan paljon ja sen merkitys tulee esille monessa yhteydessä. Kuitenkin ristiriitaista on se, kuinka yksilöön kohdistuvaa tämän päivän sosiaalityö on käytännössä. Moduulin aikana tulin oppimaan paljon siitä, mitä eri keinoja yhteisöllisen sosiaalityön toteuttamiseen on, mutta aika vähän olen siihen törmännyt alan töissä. Vaikka ongelmat yksilön elämässä ovat hyvin omanlaisiaan, on yhteisöllisyyden keinoin mahdollista vaikuttaa asioihin laajemmalla näkökulmalla. Yhteisöllisyys on mielestäni työkalu rakenteellisten epäkohtien karsimiseen ja tässä riittää työsarkaa niin alalla yleisesti kuin itselläni tulevana sosionomina. Yhteisöllisyyteen liittyy oleellisesti myös vastavuoroisuus. Se mahdollistaa kaikkien osapuolten kuulluksi tulemisen ja sen, että kohtaaminen on kunnioittavaa. Vastavuoroisuudessa osapuolet ovat saman arvoisia ja siihen sosiaalityössä pitääkin pyrkiä. 

Mutta missä vanhus- ja vammaistyötä käsittelevä osuus? Se jäi jostain syystä täysin käymättä, vaikka Pakki sitä tältä moduulilta lupailikin. Olen työssäni asiakasohjauksessa nähnyt, kuinka paljon tekijöitä vammaispuolelle tarvitaan. Kuulin yhdeltä työntekijältä siitä, kuinka harmillista on, ettei heillä juuri käy edes työharjoittelijoita. Kun mietin, mistä tämä johtuu, kääntyi katseeni koulutukseen. Itsekään en ole juuri miettinyt kehitysvammapuolen työtä, koska ne ovat minulle vieraampia. Kiinnostusta eri asiakasryhmiä kohtaan pitäisi mielestäni herätellä jo opintojen aikana. Aina on kuitenkin olemassa kynnys, kun vastassa on jotain vieraampaa, joten siksi toivoisin, että jatkossa myös tämä asiakasryhmä huomioitaisiin. Samoin ikääntyvä väestö olisi tärkeä huomioida. 

Moduulin aikana yksi mieleen painuvimmista seikoista oli se, kuinka suuri ongelmia ehkäisevä voima yhteisöllisyydellä on. Sekin on syy, miksi aihe tuli entistä tärkeämmäksi myös omalla kohdalla. Aika ajoin tulee palattua Freiren oppeihin yhteisöllisyydestä ja siitä, kuinka paljon sen avulla voidaan saada aikaan. Tämän päivän hyvin paljon yksilöä korostavaan kulttuuriin se ei ehkä istu niin hyvin, mutta siinä sosiaalityöllä on iso rooli. On meidän tehtävä sosionomeina pitää asiaa esillä ja kehittää toimintaa niin, että se vahvistaisi yhteisöllisyyttä. 

Kiitokset opettajille!